Into The Wild




Vuoden 2008 Wake The Sleeper oli parasta Uriah Heepiä sitten 80-luvun. Seuraavana vuonna julkaistun omien klassikkokappaleiden coverlevyltä löytyneet muutamat uudet biisit jatkoivat nekin bändin vahvaa paluuta. Näiden kahden levyn innostuksesta tilasin itselleni Into The Wild LP:n. Se onkin itselleni ensimmäinen Heep-vinyyli sitten vuoden 1985 Rockaraman. 

Into The Wild jatkaa Heepin todella vahvaa paluuta. Albumi on uskollinen bändin soundille mutta osaa tästä huolimatta kuulostaa tuoreelta. Itselläni se jää kuitenkin hiukan Sleeperin varjoon, mutta tämä ei tarkoita että se kannataa jättää kuuntelematta. 

Petri Myllylä

 

Enpä äkkiseltään uskonut tätäkään päivää eläväni ja näitä sanoja kirjoittavani. Uriah Heep on nimittäin ollut minulle aina se bändi, joka kuvasti parhaiten Classic Rock – yhtyeiden dilemmaa, miten tehdä uutta ja kiinnostavaa musiikkia niin että myös vanhat fanit pitävät siitä. Mick Box ja kumppanit yrittivät epätoivon vimmalla seurata uusia tuulia ja muotivirtauksia, mutta eihän sellainen homma voi toimia. Eikä se toiminut. Vähän liioitellusti sanoen muutama vuosi sitten bändillä oli faneja enää Suomessa ja entisen Neuvostoliiton alueella. Sitten tapahtui jotain. Rumpujakkara jäi yhtäkkiä vapaaksi. Sille nousi Russell Gilbrook. Bändi oli kuin uusi.

Vuoden 2008 levy Wake The Sleeper sai jo hyviä arvioita. 2009 julkaistu Celebration sisälsi levyllisen vanhoja hittejä uuden bändin esittämänä. En tiedä miten hyvin tuo levy onnistui, mutta sen on täytynyt toimia kipinänä Into The Wildilla kuultavalle palolle. Yhtye on nyt nimittäin aivan liekeissä! Into The Wild kuulostaa siltä kuin Uriah Heepin pitääkin kuulostaa. Se rokkaa hienon hienosti progeillen. Niin mahdottomalta kuin se voi tuntua, niin laulaja Bernie Shaw kuulostaa melkein David Byronilta ja kappaleet siltä kuin niitä olisi ollut kirjoittamassa Ken Hensley. Mick Boxin bändi ei enää näyttele Uriah Heepiä.

Levyn avaava Nail To The Head runnoo rytmikkäästi ja pistää kuulijan nyökyttelemään tyytyväisesti. Sitten vauhtia kiihdytetään I Can See You:lla. Kertosäkeessä kuullaan perinteistä Uriah Heep – kuorolaulua. Sitten jo odottaa slovaria. Mitä vielä! Bändi potkii vielä kiivaammin nimikappaleella. Sitten on jo aika vähän rauhoittua ja esitellä yhtyeen kokeilevampaa puolta. Ei Into The Wild mikään uusi Look At Yourself tai Demons And Wizards ole, mutta sen voi sijoittaa levyhyllyssään hyvällä omalla tunnolla noiden klassikoiden viereen.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit