The Madness




Art Of Anarchy alku ei ollut helppo. Solistin tontilla oli ensimmäisellä levyllä erilaisten pirulaisten kanssa kamppaillut Scott Weiland-vainaa. Hänen kanssaan bändi ei keikoille asti ehtinyt. Levätköön rauhassa tai bailatkoon hornassa, mikä vaan hänelle paremmin sopii. Nyt on Art Of Anarchyn toinen alku. Uusi solisti on Creedistä ja sen jälkeisestä sekoilustaan tuttu Scott Trapp. Hän kertoo tällä levyllä olevansa muuttunut mies ja pyytää uutta mahdollisuutta. Vaikuttaa olevan vilpitön väitteensä kanssa. Se on selvää, että jokainen on toisen mahkun arvoinen.

Itselleni tämä on myös uusi yritys. Creedistä en nimittäin pitänyt vähääkään nimenomaan Trappin äänen takia. Ehkä aika tai mielenlaatuni oli silloin aikanaan väärä, nyt minäkin olen muuttunut mies. Hänhän kuulostaa vallan hyvältä. Itse asiassa, vaikka kovasti Weilandista pidänkin, Trapp on tähän bändiin parempi Scott. The Madness on myös levynä edeltäjäänsä vahvempi. Tällä vaikuttaa olevan selkeä linja. Soitetaan radioon kelpaavaa melodista heviä miehekkään rouheilla soundeilla. Kaikenlainen retroilu on unohdettu. Tämän ei tarvitse kuulostaa STP:ltä tai Creediltä, tämä on Art of Anarchy.

Materiaali on laadukasta. Kaikki raidat osuvat maaliin ainakin jotenkin. Puhtaita pummeja ei tule, vaikka rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyllä levyllä pari täytebiisiä on. Ihan häränsilmään ei ehkä osuta, mutta levyn alku on loistokas. Energinen Echo of a Scream potkii kuin The Cult tai STP voimiensa päivinä. 1000 Degrees taas runttaa kuin Kiss parhaaseen Creatures Of The Night -aikaan. No Surrender huutaa:”Mä haluun olla hitti!” Onkohan kertsi riittävän hyvä? On se ainakin isosti esitetty. The Madness on yhdistelmä voimaa ja kepeyttä. Oma suosikkini löytyy levyn lopusta. Afterburn jättää sellaisen jälkimaun kuin pitääkin. Tätä haluaa lisää.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit