The Ferrymen – One More River To Cross

The Ferrymenin toinen kokopitkä on näköjään mennyt ohi ihan huomaamatta. Odotin sitä yhä. Ensimmäinen oli erittäin hyvä. Pitäisi olla tarkempana. Tämä kolmas on päässyt ihan hyvää rotaatioon kotisoittimessa. Runsaista soittokerroista huolimatta, levy ei ole kolahtanut ihan debyytin tyyliin. Yllätyselementti puuttuu? Vai onko syynä tuo yksi trilogiasta puuttuva pala? En ole kasvanut bändin mukana. Voit lopettaa lukemisen. Tai kuuntele se kakkonen ja palaa sitten tähän.

Levyn avaava One Word on sitä itseään. Kunnon heviä salaperäisellä tunnelmalla ja vahvasti esitettynä. Ei vielä moitteita, eikä huomautettavaa. Oli lupaava alku. Toisena kuultava The Last Wave on kepeämpi raita. Se on sellaista maailmaa syleilevää vuodatusta jota ei vaan jaksa. Euroviisuissa voisi pärjätä, vaikka mitä minä niistä mitään tiedän. Epäilyksen siemen on kylvetty. Shut It Out on huomattavasti väkevämpi kappale. Basso pörisee kivasti. Mike Terrana rankaisee rumpujaan raskaimman kautta City Of Hatella. Mutta, mutta, Ronnie Romero ei vakuuta. Hän ei ole tarpeeksi vihainen. Ei ole uskottava. Päästään itsensä helpolla. Lisää vihaa, kiitos.

Nimiraita on toinen levyn yli 6 minuutin eepoksista. Ensimmäinen ajatus on, että onpa tehty jyhkeät taustat. One More River To Cross ei kuitenkaan kasva ihan odotetulla tavalla. Pauhua ja puhkua on, mutta ei. Proge puuttuu silti. Morning Star on raskas. Se ei ole ikinä huono asia. Jorn tulee mieleen. Tällä kertaa se ei ole huono asia. Sitä mietin, onko kappale vähän turhan pitkäksi venytetty. Tuska tuli selväksi jo ensimmäisellä kerralla. Toinen alku on turha. Eikä ole progea. Ei kunnolla.

Kun Hunt Me To The End Of The World alkaa keksin miksi levy ei pelaa aiemman tapaan. Ronnie laulaa kaikki kappaleet tasan yhdellä ja samalla tyylillä. Ei aina voi onnistua. Nyt kun tuo ajatus on päässäni, en päästä siitä irti. Siksi Bringers Of The Dark kuulostaa edellisen biisin jatkolta, vaikka onkin ihan erilainen. Kuvittelenko, vai tekeekö Nightwish tällaista musiikkia? Ai että soitto toimii.

The Other Side aloittaa loppusuoran. Voimakkaasti soitettua iskelmää. The Last Ship on samaa osastoa. Levyn päättävä The Passenger on onneksi edes alussaan raskas. Siinä on sellainen tunnelma, johon olen tältä ryhmältä tottunut. Valitettavasti kertosäe menee taas tuonne iskelmäosastoon.

Ensimmäisen The Ferrymenin levyn kohdalla odotukset olivat korkealla. Nyt päällimmäinen ajatus on pettymys. Mutta niinhän se on, että pettymykset ovat vain liian korkeita odotuksia. Kuuntelen sen toisen levyn jossain vaiheessa. Ehkä kuljin tähän väärää reittiä.

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email