Malina




Olen kehunut ja moittinut norjalaista Leprousta aiemmin siitä ettei se tee koskaan kahta samanlaista levyä peräjälkeen. Taas voisi antaa risuja tai ruusuja. Täytyy miettiä sanomisensa. Pidän muutoksesta. Fanit tuppaavat haluamaan tuttua. Olen kyllä fani, tunnustan. Bändin itsensä kannalta uudistuminen on varmasti vain hyvästä. Luovuus kukoistaa ja välttyvät urautumiselta. Ja kun kyseessä on vielä ihan avoimesti ja rehellisesti progebändi, edistyminen on kaiketi vaan suotavaa. Onko nyt menty eteen- vai taaksepäin, se on jokaisen pääteltävä itsekseen. Jollekin vanhan kaavan hiominenkin voi olla uudistumista. Sävyjä nääs. Toinen heittää sapluunat pois ja muotoilee uudet. Alun perin Leprouksen piti jatkaa siitä mihin edellisellä levyllä jäi. The Congregation oli hieno levy.  Jostain syystä yhtye päätyi ihan erilaiseen lähestymistapaan uuden musiikkinsa kanssa. Ehkä tuo aikaisempi resepti oli jo liian tuttu. Viimeksi kun oltiin lähellä sairaalamaailman steriiliä, nyt ollaan kovastikin luonnollisia. Ei tässä silti mistään treenikämppäfiiliksestä pääse puhumaan. Soittimet kuulostavat enemmän oikeilta ja soitto ei ole ihan niin tietokoneen tarkkaa kuin edellisellä levyllä.

Malina on sydäntä riipaisevan surumielinen ja sielua koskettavan taiteellinen levy. Se on noita kahta asiaa enemmän kuin mikään koskaan tämän yhtyeen kohdalla. On muuten jousia, rumpuja ja akustisia soittimia mukana. Toimivat upeasti esimerkiksi nimikappaleella ja levyn päätösraidalla. Jos Leprous ei esittäisi asiaansa näin vakuuttavasti, yliannos melankoliaa olisi lähellä. Levy on tyyliltään yllättävän tasainen. Se ei juuri poukkoile erilaisten tunnelmien välillä kuten edeltäjänsä. Pulssi tuntuu, mutta syke ei ole yhtä kiihkeä kuin viimeksi. Painetta on vähemmän, mutta se ei tee musiikista heikompaa. Riffit ovat suurimmaksi osaksi edelleen isoja. Niille annetaan tilaa ja se kasvattaa niitä ennestään. Kyllä, uusi Leprous vaatii sopivaa mielialaa jotta siihen pääsisi sisään. Uskallan luvata, että tutustuminen palkitsee, jos ei muuten niin kivan rauhallisella jälkitunteella. Viimeksi pidin valtavasti bändin kiihkosta, nyt se vangitsee kuuntelemaan hitaalla etenemisellään. Kappaleet kehittyvät niin vaivihkaan ettei niistä malta päästää irti ennen loppuhuipennusta. Kuunnelkaa The Last Milestone, jos ette usko! Itse kuuntelin ja olen vieläkin vähän pökerryksissä. Kauneudella voi olla sellainen vaikutus.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit