Grimspound




Jostain syystä Big Big Train on ollut minulle aina vähän sellainen kuuma peruna. Tekee mieli koklata ja sitten olisi jo melkein syljettävä pois. Nyt ei pystynyt. Oli otettava härkää sarvista, piti mitata progemiehen mitta. Lisää tähän joku muu klisee, jos haluat. Grimspound on musiikiltaan melko kliseistä, kiva, käytin tuota sanaa taas, progressiivista rockia. Käpälä ylös ja e-postia tähän suuntaan, jos joku on yllättynyt. Selitän joskus kahden kesken tarkemmin. Ne vanhat haamut siellä kummittelevat. Juu, tyylilajia pitempään, ja vaikka ihan hetkenkin, seuranneet tietävät kyllä mitä ja keitä tarkoitan. Ei heitellä nimiä tähän nyt. Kirjoitelkaa niitä kommentteihin. Olisi muuten oikeasti kiva.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin valmis lyttäämään Grimpoundin ja samalla koko bändin. Oli tylsä. Ei potkinut. Vaan kun ei ole tapana luovuttaa ennen kuin levyltä löytyy jotain kivaa. Ja ha! Löysin lääkkeet. Volume-nuppi. Tätä pitää kuunnella riittävän kovaa. Musiikki vähän sellaista hissukkaprogea. Jos sitä soittaa liian hiljaa, valtava määrä erilaisia pieniä juttuja ja sävyjä jää huomaamatta. En tiedä mitä se kertoo biiseistä, mutta ainakin koristeista löytyy. Juu, minusta on tulossa vanha. En jaksa luukuttaa kaikkea aivan täysillä. Tämän levyn kohdalla 11 tekee kuitenkin hyvää. Vaalikaa kuitenkin naapurisopua ja välttäkää hellasäröä.

Piti biiseistä jotain laittaa, eikä höpistä niitä näitä omiani. Avausraita, neljään osaan jaettu, Brave Captain on vahva. Se kuulostaa yllättävän modernilta. On kivasti sähköä ilmassa. Instrumentaali On the Racing Line menettelee vimmaisen rummuttelun ansiosta, vaikka kitaristin soolosoundi onkin ärsyttävän nariseva. Kapteeni Cookin apureista kertova Experimental Gentlemen on levyn kohokohta. Sitten tulee suvanto. Meadowland ja Grimpound ovat kauniita ja rauhallisia. En sano tylsä, en. Kun bändissä on kahdeksan jäsentä ja jokainen soittaa useampaa instrumenttia ovat sovittaja ja miksaaja ihmeissään. Nyt kun äänenpaine on kohdillaan kaikki kuuluu kivasti. Ei voi sanoa tylsäksi olematta itse. Voiko sanoa tyyni? Sellaisia nuo ovat. Viulu on jännä soitin. Se voi tehdä kappaleesta laahaavan tai nostaa sen lentoon. Jälkimmäistä toivoisin kannen varikselle enemmän. The Ivy Gaten aikana progepartaan tulee melkein letti. Ei oikein…Kyllä kappale sieltä kasvaa ja komeaksi kehittyykin, mutta onko ihan kaikkien pakko päästä laulamaan? A Mead Hall in Winterin aloittavaa riffiä kuunnellessa mietin, että nyt yrittää progebändi tehdä poppia. Onneksi alusta päästään pian irti. Sitten pöristellään innokkaasti. Kuka päästi viulistin studioon? Ai niin, progea.

As the Crow Flies lähtee lentoonsa vähän vaappuen, mutta saa sitten ilmaa siipiensä alle ja nousee korkeuksiinsa. Aika magee klisee taas? Arvatkaa mitä? Pidän tästä levystä aika paljon. Mitä sitten tehdään kun epämukavuusalueella olemisesta tulee ihan kivaa?

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit