In Contact




Caligula’s Horsen edellinen levy, parin vuoden takainen Bloom, toi sen eurooppalaisen yleisön tietoisuuteen. Kotimaassaan Australiassa ovat tietty tähtiä. Joo, varmaan joku täälläkin tiesi bändin, mutta livenä pääsi näkemään vasta tuon levyn kiertueella, joka ei valitettavasti Suomeen saakka yltänyt. Keikat saivat kehuja ja lista- ja arvostelumenestyksestäkin bändi pääsi nauttimaan. Bloom oli niiden väärti. In Contact on myös. Se on erilainen, mutta taidan pitää siitä jopa enemmän. Yritän selittää.

Bloom oli värikäs ja eläväinen. Se oli iloisen, tai ainakin hyväntuulisen, bändin levy. Metalli on harvoin hauskaa. Progressiivinen tuskin koskaan. Tällä kertaa lauletaan erilaisia ihmisiä kohdanneista tragedioista ja niistä selviytymisestä. Aiheet sopivat musiikkityyliin paremmin kuin hyvin. En nyt väitä, että proge- tai metalliväki olisi jotenkin erityisen angstista tai surumielistä, mutta itselle se kaunein ja koskettavin musiikki on usein sitä surullisinta. Se voi olla myös vahvinta. Se antaa voimia. Sillä jaksaa eteenpäin. In Contact on tuollaista musiikkia.

Kitaristi Sam Vallen näyttää jo ensimmäisellä Dream the Dead -biisillä, että erilaiset palkinnot eivät ole olleet sattumaa. kuunnelkaa Songs for No One, jos vielä epäilette. Miehen soitossa on ideoita, tyyliä ja hyvää makua. Toinen erityismaininta pitää antaa solisti Jim Greylle. Hän pitää tyylinsä. Siihen ei kuulu murina tai karjuminen. Musiikki on paikoin sen verran ankaraa, että moinenkin ulosanti tähän sopisi, mutta Jim tietää mikä toimii hänelle ja kokonaisuuden parhaaksi. Aluksi laulumelodioista, tai itse asiassa musiikin rakenteistakin, oli hieman vaikea saada kiinni, mutta nyt useamman kuuntelukerran jälkeen niitä huomaa hyräilevänsä mukana. Tälle levylle on annettava aikaa, niin se avaa itsensä kuuntelijalleen. Onko se paljon pyydetty?

Vaikka levy alkaakin väkevästi ja ehkä muutaman piirun edeltäjäänsä rankempana, tai teknisempänä, Will's Song (Let the Colours Run) on aikamoista tykitystä, myös ilmavuutta ja kepeyttä on mukana runsain mitoin. Fill My Heart yhdistää nuo kaikki ainekset. Eikä ole mikään soppa! On hieno kappale. Progebändeillä on tapana liioitella. Totta kai Caligula’s Horsekin tekee niin. Onneksi! Kuuntelija voittaa. Yli vartin mittainen Graves on levyn kohokohta. Ainakin siitä jää hyvä maku. sen kuultuaan hymyilee. Se on ylevöittävä. Nimestään huolimatta se lähtee heti lentoon. Nyt ei rämmitä millään suohaudoilla. Toki välillä hiljennytään, mutta niinhän viimeisen leposijan äärellä tehdään. Vaan eteenpäin on mentävä. Ja tämä biisi menee eikä meinaa. Kun bändi lähtee tien päälle, tätä laukkaa olisi kiva päästä näkemään Suomessakin.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit