Psychotic Symphony




Apollo, nimi on jotenkin tuttu. Google! Ahaa, se on hyvinkääläinen jalkapallojoukkue. Live Club Helsingissä, totta kai! Olisihan tuo pitänyt muistaa. Suomalainen 70-luvun alussa toiminut bändi. Vanha olen, mutta tuota en muistanut. Ei, jotain muuta täytyy olla. Kreikkalainen musiikin ja runouden jumala. No nyt on mätsi. Tämä sen täytyy olla. Sons Of Apollo nimessä on järkeä, kun katsoo yhtyeen kokoonpanoa. ”Virtuoso or virtually not so”.Rumpuja takoo Mike Portnoy, jep Dream Theater ja kaikki ne muut bändit. Koskettimista vastaa Derek Sherinian, sama orkesteri + plus esimerkiksi Yngwie, älä unohda sitä Jiitä, Malmsteen. ”On the bass: Billy Sheehan!”.  Myös hän on soittanut kaikkien kanssa ja vähän kaeummin kuin muut, viimeksi Portnoyn kanssa The Winery Dogsissa. Laulajaksi palkattiin, vieläpä syntymäpäivänään, Jeff Scott Soto. Kitaristiksi on pestattu, omista epäilyistään huolimatta, Ron Thal. Hänet voi muistaa Bumblefoot-nimestä ja pestistään W. Axl Rosen Guns’n’Roses-keikastaan. Kova ryhmä, ainakin paperilla. Vaan miten käy heiltä musiikin tekeminen?

Levy alkaa ärjyvillä koskettimilla. Sitten itämaisen oloisia riffejä ja tyypillistä Portnoyta. Hetkinen, biisi voisi olla Malmsteenin levyltä. Vaan eipä sieltä suunnalta taida enää tulla mitään näin mielenkiintoista. Soton ääni on vahvassa kunnossa. Ei ole kirkumista eikä turhaa, saati mukamas rankkaa, murinaa tällä levyllä. God of The Sunilla on mittaa yli 11 minuuttia, mutta se menee kuin lentäen. Se on nimittäin upeista paloista rakennettu. Hieno avausraita. Peli on auki, mutta maaliin on matkaa. Toisena kuultava toinen videobiisi Coming Home ei ole yhtään vähemmän vakuuttava. Soittajat näyttävät, että osaamista on, mutta silti kikkailu pysyy aisoissa. No, videolla näytetään miten homma tehdään ja onhan se vaivattoman näköistä. Soto on kuunnellut Rothinsa. Sings of The Time oli ensimmäinen YouTube-video. Erilainen. Silti kuulostaa tältä bändiltä. Kappale on edeltäjänsä mukaisesti lyhyehkö, moderni rock-raita. Mikä ihme siitä tulee mieleen? Ehkä Soto, siis Jeffin oma bändi. Toimii. Labyrinth on toinen pitkä teos. Levyllä on selkeä rakenne. Progea ja sitten pari vähän helpompaa raitaa perään. Toinen eepos on ehkä jopa parempi kuin God of The Sun. Malmsteen-mielleyhtymää ei tule. Tuleeko mieleen Dream Theater? No väkisin. Ei haittaa. Tällä bändillä taitaa olla tällä hetkellä enemmän paloa tekemisessään. Pitikö verrata? Olihan se välttämätöntä. Hengissä ovat Portnoy ja Sherinian vielä DT-eron jälkeenkin. Alive ja varsinkin sekopäisesti kulkeva Lost In Oblivion osoittavat, että näiltä herrasmiehiltä syntyy tarvittaessa myös hittejä. Tai sellaisia kappaleita joita olisi kiva kuulla radiosta. Edesmenneen Deep Purple -legendan Jon Lordin sooloa muistuttava Figaro’s Whore on alkusoitto Divine Addictionille, jonka Ian Paicen bändi adoptoisi varmasti mielellään. Opus Maximus kuulostaa Sherinianin Planet X:ltä. Rumpalit huomio!

Kun olin kuunnellut Psychotic Symphonyn läpi pari ensimmäistä kertaa, naamalla oli vähän epäuskoinen ja vallan hölmön näköinen hymy. Mitä juuri tapahtui? Voiko tämä olla totta? 2017! Mike Portnoyn uusi bändi kiskaisi maton altani. Kylläpä oli yllätys! Tämä on huikean kova levy! Jos kenelläkään on niitä Super Group -leimoja jäljellä, tähän ryhmään voi sellaisen liimata erittäin hyvällä syyllä. Saatte luvan.

Tero Honkasalo




Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit