Alter Bridge – Pawns & Kings

En tiedä miltä muista tuntuu, mutta itselleni Alter Bridge on jäänyt vähän sellaiseksi ikuiseksi lupaukseksi. Jäähallitaso on hyvin hallussa, mutta siitä hyppy festarien ja stadionien pääesintyjäksi ei ole vielä näkösällä. Bändi kävi muutama vuosi sitten soittamassa Helsingin jäähallissa. Jostain syystä silloinkin jätin mieluummin välistä. Levyt kuulostavat hyviltä, kun niitä jaksaa soittaa. Usein ei jaksa. Olen ihmetellyt miksi.

Voi olla, että olen keksinyt jonkinlaisen syyn. Ainakin nyt se tuntuu käyvän omaan ajatteluun. Haluatteko kuulla? Kerron silti, sitten vasta biiseistä. Nämä ahtavat levynsä liian täyteen. Kun solisti Myles Kennedy huutaa kilpaa koko muun bändin kanssa, ei kokonaisuus voi olla mukava ja ilmava. Juu on se toki raskasta kuultavaa. Hevi on.

Pawns & Kings sortuu tuohon samaan syntiin. Bändillä on muskeleita ja solistilla, tai tällä kertaa pitää puhua monikossa, koska myös toisen kitaristin, eli Mark Tremontin annetaan laulaa yksi kappale, solisteilla on palkeita millä puhkua. Ai että, jos jompikumpi osasto antaisi vähän tilaa toiselle. Ei anna. This Is War. Tuottaja Michael Baskettelle moite. Jaa vuorot. Toimi tuomarina. Tai sitten minä tarvitsen joko paremmat stereot, tai kuuloon apuja.

Oli miten oli, levyn kolme ensimmäistä biisiä mennään todella raskaissa, jotenkin odottavissa, tunnelmissa. Virtaa ja vimmaa on. On kai asiaakin. Kilpailu kuulluksi tulemisesta on myös kova. Älä kuuntele tätä autossa.

Sin After Sin on ensimmäinen levyn isoista kappaleista. Nyt tulee niitä sävyjäkin. Juu, kyllä edelleen runtataan raskaasti, mutta kiekuminen on nyt aisoissa. Onko melkein progea? On kyllä! Pistäkääpä tämä muistiin.

Tremontin laulama Stay on tyyliltään vähän Amerikan radiorokkia, mutta kappaleena oikein hyvin tehty. Sen paikka levyn keskellä on sopiva. Pieni hengähdystauko, tai välirauha, oli paikallaan. Holiday ja rauha on rikki.

Onneksi on eepoksia. Mahtiraitoja pitäisi olla kaikilla. Ne pitää suunnitella. On sovitettava. Maratonillekaan ei voi lähteä täyttä vauhtia. On otettava alussa varovaisesti. Niin tekee Fable Of The Silent Son. On nätti. On Vahva. On komea. On levyn paras raita.

Vaan vielä näitä piisaa. Season Of Promise on jonkinlainen Amerikan virsi. Sellainen ylevä biisi. Onko vähän valittava? Last Man Standing on, kuten nimestään voi arvata, sävyltään aikamoisen tumma. Taas kilpaillaan. Onko bändi vähän luovuttamassa? Kitaristit ainakin pistävät parastaan. Osaavat kyllä soittaa. Enemmän on enemmän.

Nimikappale Pawns & Kings on erinomaisen hyvä. Siinä on sellaista ylväyttä, jota pitää olla, kun lauletaan kunkuista. Soitossa on myös aiheellista kiukkua ja kiihkoa. Kyllä Scott Phillips voimalla koko levyn takoo, mutta tässä hänen panokseensa kiinnittää huomion. Sama juttu Brian Marshallin pörinöiden kanssa. Toimivat.

En tiedä paljonko tikettejä, ja minkä kokoisiin saleihin, Alter Bridge jatkossa myy, mutta jotenkin toivoisin siltä musiikillisesti vielä enemmän. Osaavat. Siitä olen sata. Ihan koko lupausta ei ole vielä lunastettu. Jotain vielä parempaa sieltä on tulossa. Ehkä Elvis vaihtoon ja sitten tapahtuu.

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email