At The Gates – At War With Reality
Vuonna 1995 Ruotsista tuli pari 90-luvun tärkeintä metallilevyä. Meshuggahin kakkoskiekko ja jonkinlainen läpimurto suuremman metalliyleisön tietoisuuteen oli Destroy, Erase, Improve. At The Gates julkaisi ehkä kuuluisimman levynsä, monella tapaa esimerkillisen Slaughter of the Soulin. Se jos mikä on Göteborg-metallin merkkiteos. Se on se sapluuna, jota niin monet tuon genren tai seudun ryhmät ovat käyttäneet. Valitettavasti bändi pisti pillit pussiin aika pian levyn ilmestymisen jälkeen. Taisi olla The Hauntedin perustaminen Björlerin veljeksillä mielessä. Onneksi nykyään molemmat bändit voivat toimia yhtä aikaa. Kummallakin on uutta materiaalia esiteltäväksi. The Haunted ehti kauppoihin ensin, mutta muuten At The Gates ei jää jälkeen.
At War With Realityllä At The Gates on kaivanut vanhan sapluunansa esiin ja käyttää sitä menestyksekkäästi. Sanoitukset ovat kuulemma paluuta ensimmäisten levyjen filosofisiin teemoihin. Levy alkaa espanjaksi höpistyllä El Altar Del Dios Desconocido – introlla. En tiedä mikä tuossa kielessä on, mutta saman tien kun mainitaan sana Del Dios, homma kuulostaa heti jotenkin ilkeämmältä ja pahemmalta. Sanottiinko Diablo? Tämä levy on paha. Se on myös nopea, synkkä ja raskas. Anders Björler haki inspiraation teksteihin 50- ja 60-lukujen etelä-amerikkalaisista kirjoista, jotka käsittelevät yliluonnollisia asioita. Niistähän sopii death metal –sanoituksia kirjoittaa.
Musiikillisesti At The Gatesin sapluuna on ehkä aikojen saatossa hieman leventynyt ja jotain uusiakin kulmia on tullut mukaan. At War With Reality on hyvä sekoitus nopeaa melodeathia ja raskasta junttaamista. Melodioihin ja sooloihin on panostettu tuttuun tapaan. Solisti Tomas Lindbergin hyökkäys kuulostaa paniikin ja raivohulluuden sekoitukselta. Hän on mies niin paikallaan. Täydellinen solisti tälle bändille. Nopeista kappaleista on vaikea mennä valitsemaan suosikkia. Live-tilanne sitten kertoo mikä toimii parhaiten. Levyltä ne kuulostavat kaikki sopivan päällekäyviltä ja aggressiivisilta. Jos pari nostoa voisi tähän ottaa, niin City Of Mirrors on lyhyt, mutta uhkaavalta kuulostava instrumentaali. Levyn päättävä The Night Eternal saattaa komeudessaan olla tämän vuoden hienoin metallikappale. Tässä on kolmas levy vuoden come back –kiekkojen trioon.
Tero Honkasalo