Revolution Saints – Eagle Flight
Deen Castronovolla oli jossain vaiheessa jonkinlainen ryppy rakkaudessa Frontiersin kanssa. Kuka enää muistaa mistä oli kyse? Ei ainakaan laulava rumpali itse. Eteenpäin on menty. Myös Jack Blades ja Doug Aldrich ovat jatkaneet matkaa. Tuottaja ja kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio on toki edelleen mukana. Koska soittajista puolet ovat ennallaan ja Revolution Saints oli liian hyvä brändi hukattavaksi, uuden yhtyeen perustamisen sijaan mieluummin etsittiin pari uutta soittajaa. Frontiers hoitaa. Bladesin korvasi nykyään Foreignerissä soittava Jeff Pilson ja kitaristiksi otettiin Joel Hoekstra. Hänhän soittaa tietysti Whitesnakessa. Kuinkas ollakaan. Samoja nimiähän näissä projekteissa usein pyöritellään. Eikä se väärin ole. Ne otetaan jotka ovat saatavilla. Tämä on tapa.
Onko muusikoiden vaihtumisella ollut vaikutusta Revolution Saintsin musiikkiin? Niin kovasti kuin haluaisin sanoa, että uusien soittajien tyylit kuuluvat ja ovat tunnustettavissa, en pysty. Joko olen liian harjaantumaton tässä lajissa, tai sitten Eagle Flight on niin sitä samaa kuin kolme edellistä Revolution Saints -levyä, että tunnistustehtävä on mahdoton. Pitää kaivaa ne esiin ja kuunnella. Toisaalta, jos musiikki kuulostaa hyvältä, onko sen väliä kuinka paljon siltä kuuluu esittäjänsä persoona?
Ensimmäinen Revolution Saints -levy oli tylsä. Seuraavat olivat vähän parempia. Kokeilin. Eagle Flight alkaa nimibiisillä ja sillä on ilmaa siipien alla oikein hyvin. Muistuu mieleen, että Deen oli joskus nuoruudessaan kovin haluttu rumpali nopeiden jalkojensa ja tuplabasariensa ansiosta. Motoriikka on edelleen kunnossa. Kuunnelkaa Save It All, jos ette usko. Samaa voi sanoa hänen lauluäänestään. Työkalut ovat kunnossa koko kolmikolla, vai pitääkö sanoa nelikolla? Onhan Ale iso osa tämän ryhmän soundia. Talking Like Strangers rokkaa myös hyvin. Pianolla alkava Need Each Other on muistutus siitä että Deen palkan maksaa Neal Schonin Journey. AOR:llä on monta merkitystä. Tällä kertaa se tarkoittaa aikuisille tarkoitettua rockia, sellaista vähän liian kilttiä. Myös Crime Of The Centuryn ja Sacredin voisi luulla olevan Journey-levyltä. Hyvä vai huono asia?
Jotkut levyt vaativat paljon kuuntelua avautuakseen. Eagle Flight voi olla sellainen. Tämä on erittäin hyvin tehty levy. Sävellykset ja sovitukset ovat kuin suoraan oppikirjasta. Kaikkea on. Myös koukkuja. Miksi eivät tartu? Kuuntelen ja kuuntelen, mutta jostain syystä tästä levystä ei jää oikein mitään mieleen. Paitsi Journey. Onko se sitä persoonattomuutta? Olkoon musiikki kuinka hyvää vaan, erottuakseen bändillä pitää olla oma identiteettinsä. Revolution Saints MK II vielä hakee sitä.
Tero Honkasalo