Judas Priest – Invincible Shield

Jos Judas Priestin edellinen levy Firepower pääsi yllättämään elinvoimallaan, Invincible Shieldin ilmestymistä on odotettu kuin joulua Pikku-Topina. Siis me Mikä-mikä-maan asukit. Ensimmäinen sinkku Panic Attack oli kova. Vähän lainattiin Rushilta, mutta se on jo unohtunut. Kappale avaa levyn. Virtaa on. Kulkee. Vain kertosäe, tai se hokema, on vähän vaisu. Nyt kopioi edellinen virke kahden seuraavan kappaleen kohdalle. The Serpent and the King on myös nopea. Rokkaa Lemmyn bändin tyyliin. Halford kirkuu. Ei ole Freewheel Burningin veroinen. Invincible Shield on myös nopea. Halford laulaa alempaa. Oliko vähän tasapaksua?

”Kolme nopeaa. Mitä sitten keksitään?”

”Laitetaan kolme 80-luvun alkuun sopivaa hard rock -biisiä.”

Devil in Disguisea, Gates Of Helliä ja Crown of Hornsia yhdistää raamatulliset tekstit ja pahemmin puristelematta lauletut säkeistöt. Kertosäe on hyvä. Kopioi tuo kaikkiin kolmeen. Muista kirjoittaa, että soolot toimivat. Kopioi kaikkiin kolmeen. Point of Entry olisi ollut todella hyvä, jos siltä olisi löytynyt nuo kolme kappaletta. Eivät nimittäin ole huonoja.

As God is my Witness on nopea. Scott Travis on edelleen iskussa. Tai tärinää tuo on. Ian Hill pomputtelee sen minkä pitää. Äänitti bussissa ja hotellissa. On nykyaika ihana. Kappale on nopeista tylsin. Nyt voi sanoa tasapaksu.

Keskipaahtoinen ja yllättävän tarttuva Trial by Fire oli toinen single. Piti edelleen jännityksessä. Ovatko loputkin yhtä kovia? Nyt voi todeta, että eivät ole. Vähän harmittaa. Taso laski kuin Birminghamin härän häntä. Olipa tyhmä kielikuva.

Judas Priest tuotantokokouksessa:
”Meillä on todella hyvä paketti, mutta onko vähän liian lyhyt?”
”Mitä laitetaan levyn loppuun?

”Olisihan meillä vielä nuo kolme ylimääräistä.”
”Kehdataanko?”
”Sinne vaan.”

Hidas Escape From Reality on erilaista Judas Priestia. Itse asiassa se eroaa levyn linjasta sen verran paljon, että siitä tulee Halfordin Fight mieleen. Näin häijy biisi olisi sopinut A Small Deadly Spacelle oikein hyvin. Motskaribiisi Sons Of Thunder on vain huonoa perusjunttausta. Raskas Giants in the Sky päättää levyn. Väliosan akustisella kitaralla soitettu soolo on hieno. Kappaleen lopetus on kuin keikalta.

Että pidinkö? Kyllä. Yllättivät taas. Richie Faulkner on järkyttävän kova soittaja. On tyylikäskin. Glenn Tipton on mukana ainakin hengessä ja tekijätiedoissa. Jos oikein kuvittelee, hänen soittotyyliään voi sooloissa kuulla. Sille ei voi mitään, että mukaan on sattunut muutama tutulta kuulostava riffi. Heviä nyt vaan on tehty niin kovin paljon. Toivottavasti Judas Priest tekee sitä vielä runsaasti lisää.

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email